Seitsemäntoista sentään!

Roikotin äsken vasenta jalkaani kuistin kynnyksen yli. Kynnyksen korkeus on seitsemäntoista senttiä. Siihen rajoittuu maailmani tällä hetkellä. Ensimmäistä kertaa äsken roikottaesani jalkaa ja painaessani varpaita alas sen vajaan sentin mitä ne suostuvat liikkumaan, sain pienen tunteen että sain vedettyä varpaita myös takaisin ylös. Ehkä tuo kynnys vielä taas ylitetään.

Nyt nilkka roikkuu kuitenkin alaspäin. Fysioterapeutti joka käy kotikäynneillä antamassa sähköhoitoa jalkaan, sanoo että hän näkee lihasten toimivan ja uskoo että tämä päättyy vielä hyvin, ehkä varovaisesti uskon häntä, hänen vaimonsa on sentään opiskellut Tukholmassa. Nyt yli kuukauteen en ole askeltakaan ilman keppejä ottanut, enkä kepeilläkään pystyisi vielä jalkapallokenttää ylittämään. Parikymmentä metriä on turvallinen matkaetäisyys pystyssä, puolet jos on portaita.

Syy miksi seitsemäntoista sentin kynnys rajoittaa elämääni on pyörätuoli jonka ostin kuukausi sitten. Halvan nitisevän intialaisen jossa on umpikumipyörät ja istuinosa tekonahkaa. Jalkatuet pelkkää peltiä, mutta uusi ja minun oma. Tai no minun ja Basson. Yksi koiristamme pitää vahtia siinä makoillen aina kun tulen sänkyyn tai muuten nostan perseeni vaivalloisesti penkistä.

Kun muutimme Ugandaan ja lodgen rakennustyöt olivat unelmissa heti alkamassa, sain yhteydenoton Suomesta jostain invalidijärjestöstä, jossa tiedusteltiin että teenkö esteettömän paikan. Kuukauden kokemuksella voin nyt luvata että teen. Aivan uskomattomalla tuurilla me asumme asunnossa, jossa on riittävän iso makuuhuone, wc ja ruokasali, että kaikissa mahtuu tuolilla kääntymään. Tämän lisäksi ruokasalin ulko-ovi on tuplaleveä, josta pääsee tuolilla jo mainitulle kuistille… jos ottaa tarpeeksi vauhtia. Ugandalainen rakennusvalvonta ei ole kovin tarkkaa, joten metallioven asennus on jäänyt vasemmalta laidalta sentin verran koholle ja siitä pitää vähän hypätä. Takaisin pääsen peruuttamalla. Mainittujen huoneiden välissä on pitkä kapea käytävä, josta mahtuu juuri ja juuri kääntymään huoneisiin sisään. Nyt olen oppinut, että peruuttamalla pääsee hiukan helpommin – jos ei laske törmäilyjä ovenkulmiin. Sydän ja verisuonet kiittää, että keittiöön eikä jääkaapille ole asiaa.

Törmäily ovenkulmiin ei hirveästi haittaa. Kipulääkitys on kohtuullinen siitä huolimatta että sitä vaihdellaan yllättävän usein. Pahimmat kivut välillä tulee roikkuvasta nilkasta, mutta lohdullista niissä on, että ne eivät ole todellisia. Tai no kipu on, mutta ei sen syy. Välillä tuntuu että varpaita leikataan yksi kerrallaan irti, välillä vaihtelun vuoksi saa fiiliksen kuin fillerausveitsi lyötäisiin jalkapöydän läpi. Tasainen perustuntemus joka myöskään ei mene järkeen päiväntasaajan tuntumassa makoillessa on jatkuva varpaiden palelu. Täysin aito tunne siitä että isovarvas jäätyy ja sitä on pakko jotenkin lämmittää. Saan aina tästä valittaessani vahvistuksen, että varpaat ovat oikeasti vähintään normaalilämpöiset. Alati vaihtuvasta kovastakin haamukivusta huolimatta maailman vittumaisin asia on haamukutina. Aivan selkeä kutiseva kohta nilkassa. Tuntee kuinka siihen on täytynyt hyttysen pistää. Vaivalloisesti mietin mihin asentoon minun pitää rajoitetuilla liikeradoilla vääntäytyä yltääkseni kädellä tuohon kohtaan. Kun lopulta melkoisen tuskan jälkeen onnistun tässä, tietäen että en pääse asennosta pois ilman ulkopuolista apua, huomaan että siinä kohdassa jossa on kutina, ei ole ollenkaan tuntoa. Ihan sama kuinka paljon raapii, ei kosketuksesta tule ilmoitusta aivoihin asti, paitsi siitä kutinasta edelleen tulee. Onneksi se ei kestä kauaa kerrallaan.

Ongelma ei ole alunperin tuo roikkuva nilkka ja jalkapöytä. Se tuli vasta ensimmäisen leikkauksen yhteydessä. Isompi ongelma lienee lonkassa, mutta se on jollain tasolla jo korjattu, ehkä lopullisesti – eli siihen asti että saan tekonivelen, niinkuin me kaikki, paitsi te joille ei ikinä ruoka ole kunnolla maistunut. Se miten lonkka meni on tietyllä tavalla aika hauska tarina.

Koko viime talvi oli töiden puolesta todella kiireistä. Lokakuun alusta Huhtikuun puoleenväliin oli koko ajan asiakkaita ja paljon muuta. Messut Suomessa, perusvääntöä hyvien ja huonojen ihmisten kanssa, normaalia yritystoimintaa kehitysmaassa. Täällä ei sillä tavalla tule aika ikinä tylsäksi. Huhtikuussa vielä kun viimeiset perheenjäsenet lopulta olivat Ugandassa vierailleet, saimme puolentoista kuukauden loman, tai no ajan jossa ehdimme vähän rauhoittua ja järjellä miettiä eri prosesseja niitä parannellen. Sen aikana ehdin tavata yhden harvinaisen nais-safarikuskin, jollaista olen etsinyt tositarkoituksella yritystoiminnan merkeissä. Saimme sovittua viiden päivän testireissun kesäkuun loppuun kahteen paikaan jotka olivat meille vielä tuntemattomia. Kesäkuussa saimme taas asiakkaita, jonka jälkeen oli vuorossa luvattu reissu ihan keskenämme uuden kuljettajan kanssa kohti tulevaisuuden kansallispuistoa lähellä Kenian rajaa nimeltä Pian Upe

Kohta mainittavista syistä kohteliaasti puhun kuljettajasta muutetulla nimellä Lissu. Lissu tuli meille jo edellisenä iltana. Jumitti Kampalan ruuhkaan sen verran, että hänelle lupaamani illallinen päästiin kattamaaan pöytään heti puolen yön jälkeen. Ei siinä mitään, lähtö aamulla on vasta puoli kuudelta. Aamulla heräsin tuntia aikaisemmin ja tein meille kunnon eväsleivät autoon, täällä ei huoltoasemilla myydä sämpylöitä kelmussa eikä ilman. En tiennyt silloin että keittiööni en vähään aikaan palaa.

Pääsimme pimeällä sananmukaisesti ennen kukonlaulua ainakin 200m päähän kodistamme, kunnes autosta loppui polttoaine. No Lissu kävi mopotaksilla huoltiksella ja palasi 10min sisällä mukanaan kastelukannullinen dieseliä ja matka pääsi jatkumaan. Kampalan ruuhka ehti osua aikaisesta herätyskestä huolimatta äskeisen episodin vuoksi, jolloin Lissu lähti menemään oikoreittiä. Tällä kertaa edessä oleva onnettomuus oli saanut Oulun verran ihmisiä kokeilemaan samaa oikoreittiä, joten jumittelimme aika huolella mitä mielenkiintoisimmissa paikoissa ennen pääsyä päällystetylle päätielle.

Lissu päätti yrittää ottaa aikaa kiinni, ajaen 30km rajoitusalueella poliisin tutkaan 80km/h. Oli hienon näköistä, kuinka ystävällisesti hymyillen yhdellä jalalla seisoen, pieniä kosketuksia olkapäille antaen Lissu neuvotteli 50€ sakon 5€ lahjukseksi. Hieno suoritus ottaen huomioon että myös poliisi oli nainen.

Jinjassa joimme lopulta aamukahvit ja sovimme että lounas on Mbalessa reilun parin tunnin päästä. Lissu kengitti Toyotan Supercustom pakettiautoa niin, että ihan aina en uskaltanut pitää silmiä kiinni. Ennen Mbalea silmät kannattaa muutenkin pitää auki, koska kaupungin takana alkava vuori joka on osa isompaa mt.Elgonia on valokuvauksen arvoinen. Otin kuvia jylhästä silhuetista lähestyvän kaupungin takana, kun minäkin yllätyin edellä ajavan auton laittaessa jarrut tiskiin. Lissu tajusi tämän hieman myöhään, joten lopulta puhelimeni lensi pakun etuosaan törmätessämme tuon auton perään. Sen verran minulla oli pelisilmää, että ryntäsin välittömästi valkoisen miehen uskottavalla olemuksella (sortsit ja paskainen t-paita, ei sukkia eikä kenkiä, parta ajamatta) ja kysyin välittömästi että mitä ihmettä ne pysähtelee tuolla tavalla etuajo-oikeutetulla päätiellä? Lissu hoiti loput neuvotteluista ja vaikka täälläkin toki peräänajaja on aina syyllinen, sopivat he että kulut laitetaan puoliksi, koska edellä ajanut oli tyhmä jarruttaessaan päästääkseen vastaantulevan kääntymään kaistan yli. Lissu joutui maksamaan noin 160€, koska edellä ajaneen Toyota Noahin muovipuskuri piti uusia. Pelkkä pellin oikominen ja maalaaminen ei täällä paljoa maksa. Melko halpaa kuitenkin, eikä minun puhelin vaurioitunut lentäessään etupenkille. Se on paljon kalliimpi kuin paikalliset puskurit.

Söimme lounaan Mbalessa Meidät itään aluperin kutsuneen miehen uudessa kattoterassi-ravintolassa ja jatkoimme kohti Pian Upea. Matkalla Lissu pysäytti auton ja näytti meille kaukana näkyvät Sipin vesiputoukset. Otin muutaman valokuvan niistä samaan aikaan kun paikalliset yläkoululaiset olivat palaamassa koulustaan. Sain ottaa muutaman kuvan myös heistä. Enpä tiennyt vielä tuolloin kuinka merkittävä paikka Sipin putoukset tämän tarinan kannalta vielä tulee olemaan. Eikä siinä vielä kaikki. Ajoimme edelleen lujaa, jotta ehtisimme perille ennen pimeää. Lissu hihkui yhden kylän jälkeen risteyksessä että ollaan kohta perillä, Pian Upen kyltti näkyi jo. Puolisen tuntia myöhemmin avasin GPS:n puhelimessa ja näytettyäni sen Lissulle, käännyimme takaisin just ennen Kenian rajaa ja otimme jo nähdyssä risteyksessä toisen vaihtoehdon. Perille pääsimme ehkä just ennen pimeää, hieman tulkintakysymys. Lihava puistonvartija oli aamulla paremmassa valossa nähtynä sittenkin strutsi.

Pian Upe osoittautui mukavaksi paikaksi. Game Reserve jonka miinus on vielä seitsemän vuotta voimassa oleva sopimus saksalaisella kolonialistisella idiootilla, joka ilmeisesti omaa niin pienet sukukalleudet että vaimo ei enää suostu puhumaan hänelle… niin se sopimus on yksinoikeudesta järjestää ja myydä ”koriste”metsästystä alueella. Miehenpuolikkaat jotka on vahingossa päässeet liian hyville palkoille, lentävät Afrikkaan leikkimään suurta metsästäjää. Onhan se nyt kova sana autosta tuelta ampua iso antilooppi joka ei tiedä edes pelätä sinua. Tai no sen verran onneksi puistonvartijat ovat eläinten puolella, että jo nyt metsätystä saa tehdä vain just tietynvärisistä autoista joita eläimet osaavat jo hieman pelätä. Sopimusta yritetään purkaa nopeutetusti, jotta paikasta voidaan lopulta tehdä kansallipuisto jossa eläimiä tähtäillään vain kameroilla.

Pian Upessa Lissu kengitti automaattilaatikolla olevaa pakuaan hienosti todella mutaisilla ajourilla, jossa heinä kasvoi niin korkeana että se löi pakun tuulilasiin jatkuvasti. Tästä johtuen kun lähdimme parin yön jälkeen kohti mainttuja Sipin putouksia, pääsimme melkein perille asti. Tie sinne on lähes Alppimainen. Kunnon serpentiiniteitä, mutta ilman pakokaistoja raskaalle kalustolle jos jarrut pettää. Kun mainitsin tästä, kertoi Lissu että hänen siskonsa kuoli edellisenä vuonna juuri näissä serpentiineissä linja-auton jarrujen petettyä ja ajettua jyrkänteeltä alas. Heti perään meidänkin auto petti, mutta onneksi ei jarrut vaan jäähdytin. Auton keitettyä ylämäessä Lissu sammutti mottorin, katsoi minua ja kysyi että mitä me nyt tehdään. Ongelma oli minulle jo tuttu, joten tajuttuani että Lissu ei putsannut auton alustaa sen heinärallin jälkeen, otin kepin ja menin kaivamaan Toyotan alta 50kg mutaa ja heinää syylärin edestä, päältä ja välistä pois. Sitten juotimme autolle juomavesivarastomme ja jatkoimme pari kilometria kerrallaan tankaten lisää vettä aina mistä sitä saatiin autolle sitä juottaen. Lopulta pääsimme majapaikkaan jossa autolle ei ollut tarvetta pariin yöhön, joten Lissu sai sovittua että mekaanikko tulee aamulla paikan päälle. Näin lopulta kävi. Irroitti syylärin, kävi putsaamassa sen paineilmalla, palautti takaisin paikalleen ja kaikki oli taas kunnossa. Kannen tiiviste ei ehtinyt palaa. Operaatio maksoi kyyteineen noin 25€.

Otimme ensimmäisen yön ja aamun lungisti. Paikan omistaja on Mbalen kattoterassilla tutuksi tullut alueen turismin todellinen veturi. Hän oli pyytänyt meitä käymään putouksilla jo pitkään, joten meille oli varattu paikallisen kuvernöörin maja. Terassilta kiistatta täydellinen näkymä 110m vesiputoukseen. Baariin 15m, olohuone, kaksi makuuhuonettta, kylpyhuone jonka suihkusta ei tule kuin kylmää vettä ja kuntopyörä. Kaikki mitä mukavaan elämään voi tarvita. Päivällä oli luvassa jotain jota olin suunnitellut jo pitkään. Parranajo tyylillä.

Paikassa on valmiit kiinnitykset josta voi laskeutua köysillä 15m putouksen vierestä koko 110m matkan alas tiheästi kasvavaan trooppiseen laaksoon. Minulle tämä ei toki riittänyt, joten pyysin erityisjärjestelyjä, jotta voin laskeutua saman matkan putouksen keskellä. Sitä varten erikseen hoidettu isä-poika tiimi kavereineen viritteli minulle pyydettyä linjaa. Sanoivat innnoissaan että se on ollut jo pidempään mielessä, mutta olen ensimmäinen joka sen oikeasti tekee. Linja ei mennyt aivan putouksen keskellä, vaan lähtö oli 5m vierestä, kuitenkin viimeiset 50m laskeuduin suorassa suihkussa. Itse lähtö on minulle aina hieman hankalaa. Vanhemmiten olen kehittänyt niin pahan korkeanpaikan kammon, että en pysty edes YouTubesta katsomaan videoita missä idiootit leikkii hengellään torneissa tai pilvenpiirtäjien katolla. Niin pitkään kun ei olla turvaköysissä kiinni, ei minulla tai kenelläkään läheiselläni ole mitään asiaa niin lähelle reunaa, että pyörtyessään voisi mennä laidan yli. Tästä johtuen en pystynyt seuraamaan tämän linjan valmisteluita kunnolla, tai sitä kun Niina meni normaalireittiä minua ennen.

Kun minun vuoroni lopulta tuli, oli laaksosta noussut sadepilvi joka vei näkyvyydestä suurimman osan. Katsoin ankkuriköysieni kiinnityspaikkaa ja kysyessäni että miksi se on kiinni kahdessa saunavihdan kokoisessa pensaassa, sain vastauksen että heinän seassa on yksi isompi kanto vielä että ei mitään hätää. Koska linja oli uusi, pisti parivaljakon isä minut kasilla laskemaan itseni muutaman metrin alemmas kielekkeelle, jossa poika vaihtaa minut ranskalaiseen kiinnitykseen, jotta voin keskittyä parranajoon rauhassa keskellä putousta. Seisoessani 20cm leveällä multaisella kielekkeellä joka mureni koko ajan jalkojeni alta, pojan vaihtaessa köysiäni toistuvasti kieltäen liikkumasta askeltakaan, päätin vain pysyä itse rauhallisena ja luottaa ammattilaisiin. Tosin kun valjaani oli lopulta kiinni eri ankkuriköydessä kuin millä laskeuduin ja mistä pidin edelleen kiinni, pyysin perustelemaan ratkaisun. Lopulta isäkin laskeutui alas kielekkeelle ja sanoi ihan samaa kuin poika, eli että ei kannata liikkua askeltakaan – ja alkoi vaihtamaan ankkurilinjaa siihen joka on kiinni oikeasti jossain. Pojan kiinnityksiin luottamalla tämä blogi olisi jäänyt kirjoittamatta. Lopulta ankkurilinja oli oikea ja koska tiesin että minun ketteryydellä ei takaisin ylöspäinkään nousta, luotin köysiin ja lähdin laskeutumaan. Aluksi hyppelehdin erinäköisten pusikoiden ja juurien yli ja kun lopulta pääsin negatiiviselle osuudella roikkumaan, ajoin siinä laskeutuessa parran ja tylsyyttäni hiuksetkin pois. Alhaalla olo oli äskeisen läheltä piti-tilanteen jälkeen luonnollisesti aika innostunut ja tutulla adrenaliinin täyteisellä tavalla uudistunut, joten kävelimme tunnin tien varteen, otimme mopotaksit takaisin ylös ja aloin tinttaamaan hyvää ja vahvaa lager-olutta. Polttaessani samalla tupakkia kohteliaasti kauempana muista, hihkaisi Niina että heillä on isän ja pojan kanssa uusi idea.

Idea oli virittää keinu pitkillä köysillä ylhäältä melko alas, jotta sillä voisi keinua putouksen läpi. Tämä kuulosti hyvältä, joten sovimme että jos saavat aamuksi viritettyä, niin sama pilotoida sekin. En hetkeäkään uskonut, että se olisi aamuksi valmis.

Aamulla muistan vielä kuinka herätessä oli kylmää ja kosteaa. Sadepilvet oli jälleen nousset laaksoa ylös ja olimme sellaisen keskellä. En edes harkinnut aamusuihkua muistaessani lämpimän veden puutteen. Pakkasimme kamat ja menimme aikaisin aamiaiselle. Meillä olisi illalla tapaaminen Entebbessä suomalaisen tutun liikemiehen kanssa, joten liikkeellä piti olla ajoissa. Katsoimme tyytyväisinä, että putousten päällä ei näy mitään liikettä, voimme lähteä suoraan kotiin. Sekunti myöhemmin eilisen nuorempi köysimestari seisoi hymyillen vieressämme ja kun katsoin uudestaan putouksille, oli siellä miestä ja köyttä sen verran, että ei kehdannut sanoa enää ei. Ajoimme autolla alas, josta otettiin mopotaksit lähemmäs kapeampaa polkua pitkin. Loppumatka erittäin mutaista polkua meni kävellen. Alhaalla vaihdoin valmiiksi märät vaatteet päälle, olinhan menossa putouksen läpi.

Samalla kun pojat viritteli köysiä ja keinulautaa niihin, minä laittelin kameroita ja opastin Lissulle ja parille avustajalle miten kenenkin tulee taltioida kun minä ja Niina mennään samalla keinulaudalla yhtäaikaa. Kymmenen minuuttia myöhemmin sähellystä katsoessa, olin jo varma että ainakin keinulauta jää leikistä pois. Sitä ei saatu millään pysymään suorassa, eikä sen näyttänyt siltä että se kestäisi edes minun painon. Sanoin jo juniorille että ei vahvalta näytä ja että meillä on snadi kiire. Melkein ehdin perua koko homman. Sitten näin kun köyttä kokeiltiin vain valjaiden kanssa. Ensimmäinen yritys oli laiska ja hidas keinuminen muutaman metrin päähän putouksesta. Huusin että vauhtia on otettava aivan laakson laidalta ja muutenkin kertasin fysiikan lakeja siitä kuinka heiluriliike ei voi päätyä lähtöpistettä korkeammalle. Juuri kun oli laittamassa kameroita takaisin kassiin, kolmas yritys meni vauhdikkaasti putouksen läpi. Tajusin että siinä on upean kuvan paikka. Kamerat takaisin ulos laukusta ja kohti köyttä.


Tandemi piti unohtaa. Päätin iman neuvotteluita mennä ensin ja jättää Niinan odottamaan vuoroaan.Valjaat päälle, hemmetin vaikea kiipeäminen laakson seinälle lähtöpaikkaa kohden putouksen aiheuttaman ikuisen sateen alla olevalla liukkaalla seinällä, joka on tiheän nilkkakorkean kasvillisuuden peitossa. Ylhäällä sain lopulta köyden kiinni valjaisiini. Sitten näin että ylhäältä alkaa tulla abseilaajia linjani tielle. Kiire tapaaamiseen alkoi painaa ja annoin juniorin kuulla kunniansa siitä, että meidän kiirettä ei ole priorisoitu vaikka olemme heidän vuoksi jo myöhässä. Juniori kommunikoi jotenkin ylös, en ymmärrä kieltä, mutta vaikutti että hän kiroili jollekin samaan sävyyn kuin minä hänelle. Välillä minussa oleva köysi kiristyi, välillä löystyi. Tiesin että sen toki pitää olla kireällä. En tiedä miten tieto saatiin kulkemaan köyden yläpään ja meidän välillä, mutta lopulta lähtölupa tuli. En saanut hypätä vaan minun piti juosta alas kunnes köysi kiristyy.

Sain aika monta askelta harpata ilman että köysi kunnolla kiristyi. En tiedä pettikö joku kiinnityksessä vai jäikö joltain ymmärtämättä oma osansa kokonaisuudessa. Kun olin jo lentämässä rinteeseen naamalleni, köysi otti kiinni ja ehdin vauhdin kiihtyessä aivan liikaa tajuta sekunnin verran, että paikassa dinosaurusten ajasta asti seisonut siirtolohkare on varmaan just sen seitsemäntoista senttiä korkeammalla kun minun keinun liikerata. Mitään ei ollut tehtävissä, joten käänsin vain perseeni kohti kiveä ja taklasin kiveä päin iskun tullessa. Tämä ei varmaan ollut huono idea. Lensin kiven yli pyörien suoraan putoukseen. Keinuessani takaisin kohti kiveä, huomasin olevani vielä hengissä, hengityksen kulkiessa normaalisti mutta kivusta päätellen ainakin hemmetinmoisen puujalan kanssa. En halunnut enää toista osumaa kiven kanssa ja sain käsillä muutettua heilurin rataa sen verran että heiluin loppuliikkeen kiven vieritse. Kipua oli edelleen kovasti, mutta ei varsinaisesti mitään todella pahaa. En oikein osannut sanoa mikä on tilanne.
Kun köyden liike pysähtyi, oli juniori ja kaikki avustajat allani. Köyttä saatiin sen verran alaspäin, että roikuin selkä alaspäin kipuineni noin metrin kivikkoisen maan yläpuolella, juniorin yrittäessä availla valjaitani. Siinä vaiheessa ymmärsin, että 22 vuotta sisälläni horrostanut alikersantti on herätettävä henkiin.

Tein ilman kiertoilmauksia erittäin suoraan selväksi, että jos hän aikoo tiputtaa minut metrin korkeudelta alas nyt, niin minä tapan hänet ja kaikki muutkin tavalla tai toisella. Että tee mitä teet, mutta nyt köysi löysätään ylhäältä erittäin hitaasti kunnes minä pääsen pehmeästi maahan. Tämä onnistui ja myöhemmin selvisi, että taisi olla yksi niitä onnistumisia minkä vuoksi vielä tätä kirjoitan. Kun pääsin maahan, minut autettiin asentoon jonka koin itse parhaaaksi. Vesiputouksen vesi satoi koko ajan päällemme, mutta kipushokki vei hetkeksi huomion siltä. Kun parin minuutin huonon olon ja huimauksen jälkeen Niina pääsi paikalle, oli hän ensin huolissaan siitä että kuolenko. Kun vastoin parempaa tietoa vastasin että en tietenkään, oli hänen seuraavan puolen tunnin huolenaihe, että kai hän saa silti kokeilla myös. En antanut enää lupaa.

Jossain vaiheessa kun olo ei muuttunut paremmaksi, mutta en edelleenkään mielestäni tehnyt kuolemaa, ilmoitin juniorille, että nyt tarvitaan paarit ja hemmetisti porukkaa. Jos ei paareja, niin ainakin jotkut kainalosauvat vahvoista rungoista joissa on y-haara päässä. Jälkimmäiset tuli ensin. Autettuna pääsin pystyyn ja keppien varaan. Kun ajattelinkin vasemman jalan liikuttamista, valkoinen kipu silmissä kertoi, että meneppä takaisin maahan ja odota paareja. Tein niin. Ensin joku avustajista antoi pääleni vedenpitävän takkinsa jossa oli karvavuori. Se tuli kreivin aikaan. Vasta sen alla onnistuin polttamaan tupakan siinä vesisumun keskellä. Lisää abseilaajia laskeutui lähes päälleni. Kauniita naisia joogahousuissa, jotka huolestuivat aina nähdessään raadon makoilevan alapuolellaan. Kävin kaikkien kanssa kevyttä smalltalkia poistaakseni turhaa huolta ja täten välttää negatiivista vaikutusta Ugandan turismille. Naisten jälkeen köydessä tuli alas paksu villahuopa. Se oli siihen tilanteeseen myös aivan mahtava, koska vielä noin tunnin verran odottelimme paareja, joilla oli ennen minua pelastettu monta ihmistä toisen maailmansodan aikoihin. Ihmiset olivat käsittääkseni silloin pienempiä kuin minä.

Paarien saavuttua juniori kehui, että koko paikallinen Sabio-heimo on tullut paikalle. Sitkeitä kavereita joiden karjavarkautta elannokseen harrastaneet esi-isät 1970-luvulla tulivat Etiopian hirmuhallintoa pakoon Elgonin rinteille Uganan hirmuhallinnosta nauttimaan. Kaikki kunnia tälle porukalle. Pieniä mutta sitkeitä kavereita indeed. Noin kymmenen minuutin sähellyksen jälkeen makoilin paareilla. Ensimmäinen 50m laukuillemme sisälsi yhden kosken ylityksen ja niin mutaisia polkuja, että suomalaiselle on turha edes selittää. Elgonin maaperä on kuuluisa tappavista maanvyöryistä, niin mutaista. Kun 10min jälkeen olimme laukkujen luona, totesimme että Lissu on kerännyt laukkumme ja kamamme turvaan ja lähtäny autolle tavoitteena saada se mahdollisimman lähelle. Minun ei auttanut kuin pummata tupakkaa seuraavilta turisteilta jotka abseilasivat putouksen alas. Sain heiltä lisäksi vettä. Sitä ei kylmissään umpimärkänä monesti huomaa että on jano, mutta tarpeeseen tuli sekin.

Se mitä seuraavan kahden tunnin aikana tapahtui, oli jotain josta pitäisi jakaa mitaleja. Nuo Sabiot tuskin kukaan painoivat 50 kiloa enempää, mutta he kävivät banaanilehdistä taittelemassa pehmentävät renkaat olkapäidensä päälle, lyhyimpien kantaessa minua suoraan päänsä päällä. Minulla oli molemmilla puolilla yksi kaveri jonka nimen tiesin ja jotka puhuivat sen verran englantia, että sain kerrottua jos paarit kallistuu liikaa sivuttain. Aina kun näin kävi, kertoi sisäinen ääni lonkasta, että jos et pääse suoraan niin kuolet tuskaisesti. Komentoketju toimi kuitenkin mainiosti suorittavaan portaaseen asti, ja kahden tunnin jälkeen viidentoista nuoren miehen vuoroteltua kantamassa ja kahden hakattua viidakkoveitsillä polkua leveämmäksi ja isoimpia käärmeitä ja hämähäkkejä pois edestämme, pääsimme vihdoin autolle. Lissu oli pelastanut kaikki tavaramme mukaansa autolle mukaanlukien kamerat, joten emme saaneet kanto-operaatiota dokumentoitua. Tämä oikeasti hieman harmittaa, niin uskomatonta työtä Sabiot tekivät. Auton luona kuitenkin saimme ryhmäkuvan otettua. Ei varmaan tarvitse kertoa, että kukaan kolmesta kameramiehestä ei onnistunut onnettomuutta kuvaamaan. Yksi kuvasi melkein siihen asti, mutta paniikissa käänsi kameran pois just ennen osumaa.

Olin ehtinyt miettiä, että tämä lienee oikeasti kova lihasvamma, joka hoituu parhaiten nukkumalla yksi yö putouksilla ja ottamalla vähän buranaa päälle. Totesin vain että haluan jonnekin jossa on lämmin suihku. Kun sain itseni noin puolessa tunnissa lähes tajun muutaman kerran menettäen siirrettyä paareilta autoon, totesin seuraavan pysähdyksen olevan mielummin jossain missä on röntgen. Lähdimme ajamaan varovasti kohti Mbalen kaupunkia. Matka-aikaa tuli reilu pari tuntia. Jossain vaiheessa pyysin pysäyttämään auton tien viereen jotta voin helpottaa itseäni ja polttaa tupakan. Auto pysäytettiin, jotta minä pystyin toteamaan että en sittenkään yritä liikuttaa itseäni senttiäkään jos ei ole aivan pakko. Lopulta pääsimme sairaalan pihaan pahimman iltapäiväruuhkan aikaan. Autosta ehdin viestitellä tarpeellisille ihmisille ja perua valitellen viideksi sopimamme tapaamisen kahdeksan tunnin ajomatkan päässä sovitusta paikasta.

Sairaalan pihalla sitten odottikin seuraavat episodit. Saimme aika nopeasti paarit auton viereen, puolestamme oli soitettu muutama puhelu, joten tiesimme etukäteen minne tulla ja meitä osattiin myös odottaa. Kun olin viisi minuuttia miettinyt miten päin voin liikkua yhtään saadessani siinä ajassa vain kantapäät paareille, tuli joku nuori lääkintävahtimestarin tapainen kaveri sanomaan, että kerran se vain kirpaisee kun hän nyt nostaa sinut sieltä autosta paareille. Taisin vastata jotain hänen nenän siirtymisestä pään toiselle puolelle pelkästä yrityksestä, ja hyvä että sanoin. Lopulta kun sain kavereita autoon sisään, niin että sain vedettyä itseäni heistä tukea ottaen, sain lopulta itseni vaakatasossa siirrettyä paareille. Melkoinen voittajafiilis rehellisesti päästä sieltä putouksen alta hoitolaitoksen tasolle makaamaan. Ei show toki siihen loppunut. Kysyin että ennen ilmoittautumista haluaisin tiedustella paikan jossa voin polttaa tupakan. ”No ei herranjumala missään, tämähän on sairaala” kuului vastaus. ”No työntäkää mut sitten tuon portin ulkopuolelle hetkeksi” sanoin minä. Henkilökunta pudisteli päätään kun saattohoitajani porukalla työnsivät sairaalan surkeita ja kiikkeriä paareja kuoppaista pihaa pitkin portista ulos. Poltin savukkeen ja rullailimme sisälle odotussaliin, joka oli kuin minkä tahansa sairaalan päivystys. Täynnä ihmisiä odottamassa kun kaltaiseni etuoikeutetut ja pahemmin loukkaantunteet pääsee naaman edestä ensin.

Annoin Niinan hoitaa paperityöt tuijotellessani itse kattoa ja miettiessäni että mitähän taas tuli tehtyä. Aika äkkiä pääsin ensimmäisen lääkärin vastaanotolle, joka kuultuaan päivän tapahtumat määräsi tramadolia lihakseen, perus verikokeet ja röntgenin ja käski viemään toimenpidehuoneeseen kolme. Siellä siivouskomeron kokoisessa huoneessa sain sen ylimäärisen paikan jossa normaalisti hoitajat pyörivät. Minun ympärille ei mahtunut omia verhoja. Hetken kulttua yksi potilas siirrettiin pois, jolloin sain himoitun privaatin seinäpaikan. Siinä kohtaa kehtasin ensimmäistä kertaa pyytää sorsan, arvellen että osa paineesta ei ole enää pelkästään lonkasta johtuvaa. No arvatahan pystyy, että edes se pieni liike joka lantiosta täytyy lähteä jotta nesteet päästä lähtee virtaamaan, ei onnistu jos on pamauttanut lantio edellä kiveen taajaman ulkopuolisia nopeusrajoituksia noudattaen. Lukuisat vuodet Niinan sairaanhoitajajuttuja kuunnellen olivat iskostaneet tajuntaani tiedon siitä, kuinka heillä kaikki potilaat katetroidaan. Nostin käden pystyyn ja nöyrryin. Hyvä niin, olo helpottui kummasti.

Kun lopulta pääsin röntgeniin, oli kauhu naamassani luultavasti näkyvää, kun selvisi että minun täytyy siirtyä paareilta röntgenpöydälle ja takaisin, eikä tasoja saanut oikein mitenkään samalle korkeudelle. Ähelsin hemmetinmoisen tuskan kanssa viisi minuuttia pöydälle ja kymmenen minuuttia pois. Tällä aikaa minulle oli määrätty jo oma potilashuone jossa oli sänky myös Niinalle. Aika äkkiä tämän jälkeen paikalle soitettiin oikea ortopedi, joka kuvat nähtyään soitti myös seuraavan ortopedin. Minulle tultiin kertomaan että huomenna leikataan, jonka jälkeen tappelin kymmenen minuuttia, että joku ihan oikea kipulääke olisi paikallan. Lopulta hoitaja tuli valmistelemaan minua leikkausta varten laittamalla kanyylit molempiin käsiin ja viimeisteli homman ampumalla toiseen 100mg pethidiniä. Eihän tilanteeni mitenkään päin hyvä ollut, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi kymmenen sekuntia tämän jälkeen ollut raukea ja onnellinen. Mitä sillä on väliä jos naama on sininen ja hiki virtaa kuin saunassa. Taisin vielä yöllä saada toisen shotin jossain kohtaa. En tiedä kerrottiinko minulle jo tässä kohtaa, että reisiluun kaulassa on pari isompaa murtumaa ja lantio on toiselta puolen enemmän palasina kuin Neuvostoliitto 1991.

Aamulla tuli lähtö leikkuriin. Aluksi neuvottelimme leikkauksen hinnasta. Arvio oli yhteensä 6-7 miljoonaa shillinkiä, josta etukäteen piti maksaa puolet joilla katetaan tarvittavien titaani-implanttien hankinta. Tämän hyväksyttyämme pääsin kivuliaasti paareille, joita lähdettiin rullaamaan kohti leikkuria. Kun lääkäri alkoi puhua epiduraalista, tiedustelin häneltä että mitenköhän hän ajatteli että vedän polveni rintaan optimaalista pistoasentoa varten. Noin puolen minuutin neuvottelun aikana totesimme että uni saattaisi olla parempi vaihtoehto. Kun sain happinaamarin naamalle, en muistakkaan oikein mitään. Helvetti oli vasta alkamassa.

Niina kertoo, että minut tuotiin todella myöhään, mutta ei suinkaan heräämön kautta vaan suoraan leikkurista. Minut oltiin tuotu jollain sänkyä korkeammilla paareilla hyvin sekavana ja kun olin englanniksi kieltänyt ketään koskemasta minuun, sain yllätyksekseni tietää että leikkaus on jo ohi. Tämän tiedon jälkeen minut vain brutaalisti kipattiin sänkyyn minun kuulemma kiroillessa äänekkäästi. Seuraavasta yöstä en muista muuta kuin että se oli todella sekava jo minunkin mittareilla. Aivan älyttömiä valveunia joista tajusin että ne ei ole todellisia, vaikka kaikki vaikutti todelliselta ja kipulääkkeet vielä hetken niin hyviltä, että sillä mikä oli todellista ja mikä ei – ei ollut mitään merkitystä.

Tässä sairaalassa toivuin muutaman päivän. Ensimmäisen leikkauksen jälkeisen päivän totuttelin kipuun ja haukuin lääkäreitä jotka pisti opiaatit puolen litran liukosen sekaan. Aika äkkiä sain opetettua heille, että opiaatit on parhaimmillaan nautittuna nopeammin ja kuinka tärkeitä ne hetket on mielenterveyteni kannalta. Neuvoteltuani rutiinin jossa saan parin tunnin onnellisen lepohetken kaikesta mikä sattuu tai harmittaa kahdeksan tunnin välein, sain sopivan rytmin sairaalaelämään. Vaikka kipulääkitys lopulta turrutti pahimman tuskan, ainoa tieto mitä sain lääkäreiltä. oli että implantit olivatkin maksaneet kuusi miljoonaa. Tämä tieto tuli WhatsAppin kautta. Onnistuin nostamaan sellaisen mekkalan sekä sairaalassa että WhatsAppin puolella, että puoli tuntia myöhemmin sain implanteista kaksi ja puoli miljoonaa alennusta. Ihan hyvä yritys rahastaa leikkauksen jälkeisenä päivänä kunnon kipulääkityksen määrättyään.

Sairaala-ajastamme teki mukavamman sama ihminen joka hoiti meille kurvernöörin mökin putouksilla. Hän hoiti myös meidän ruokahuollon seuraavien päiven ajan, koska tässä sairaalassa sellaista ei ollut ollenkaan. Ei sovi unohtaa myöskään ylimäärisiä tyynyjä, jotka tulivat heti kun osasimme kysyä. Uskomatonta vieraanvaraisuutta, joka ei ole mitenkään epätyypillistä missään päin Ugandaa.

Kolmen päivän jälkeen kukaan ei enää jaksanut välittää, kun taistelin avustettuna sairaalan pyörätuoleilla jossa ei ollut ehjiä renkaita, itseni pari kolme kertaa päivässä kulman taakse tupakalle, ihan sairaalan porttien sisällä. Meinasimme aluksi lähteä täältä pois jo leikkauksen jälkeisenä iltana koska en ollut tavannut koko päivänä yhtään lääkäriä joka olisi osannut sanoa miten leikkaus meni, ainoa kontakti oli kerrottu hinnannousu implanteissa. Olin itseasiassa tilannut jo toisen kuljettajan Lissun jouduttua palaamaan seuraavalle työkeikalle jo samana iltana kun saavuimme sairaalaan. Lääkäri tuli kuitenkin tuntia ennen kuin tilaamani kuljettaja soitti ja kertoi auton hajonneen puoli tuntia ennen Mbalea. Saamani tieto lääkäriltä oli sen verran hyvää, että jo maksettu sairaalalasku avattiin uudelleen, jotta lääkäri pystyi määräämään minulle lisää opiaatteja. Olimme lopulta kaikki taas onnellisia.

Kun lopulta muutaman päivän jälkeen totesimme että nyt on hyvä hetki lähteä, olin valmistautunut tähän jo etukäteen. Kuljettajani oli käynyt neuvottelemassa apteekista pöydän alta pari ylimääräistä ampullia jo mainittua kipulääkettä. Sairaalan johtokunnan jäsen oli juhlallisesti puku päällä saattamassa meitä. Kun hoitaja autoon päästyäni tuli pistämään viimeisen sovitun pethidinin, hän huomasi pistäessään että kanyyli ranteessani vuotaa. Johtokunnan jäsen käski heti käydä hakemassa uuden kanyylin ja uuden ampullin nestemäistä nautintoa. Olin jo rehellisesti siitä vuotaneesta melko hyvissä, mutta toisen jälkeen matka kohti Entebbeä alkoi kohdaltani oikein onnellisesti. Presidentti oli sattumalta vierailulla samassa kaupungissa. Tästä johtuen puolet kaduista oli kiinni eikä kaupungista meinannut päästä ulos. Niina ja kuljettaja kihisi raivosta. Minä olin edelleen vain onnellinen. Oikein ajoitettuna hankkimamme lisälääkkeet tekivät matkasta muutenkin nautinnollisen. Onneksi sen aikana sain soitettua toiselle kuljettajalle, joka kävi pyynnöstäni ostamassa minulle mainitun pyörätuolin ja toi sen kotiini ennen saapumistamme. Tämän matkan aikana kuitenkin oli kuitenkin yksi hetki jota en unohda. Olin katsomassa röntgenkuvia jotka otettiin ennen leikkausta. Niissä lonkan etummainen ja takimmainen kaari jossa lonkkakuppi on kiinni on kuppia myöten täysin palasina. Samalla Niina antoi etupenkiltä puhelimensa jossa oli kuva näkyvillä Siihen kuvaan oli merkitty valtimoiden ja laskimoiden reitit. Taisi olla oikeasti tuuria matkassa. Sänkyyn päästyäni pyysin ystävällisesti repimään sukukalleuksiini työnnetyt letkut pois. Lupasin todistaa tämän päätöksen oikeaksi seuraavana aamuna. Otin viimeisen ampullin onnea ja nukahdin.

Oltuani vuorokauden kotona ilman mitään kipulääkitystä, saaden kanyyleistä sisään vain suonissa kirvelevää iv-antibioottia järkyttävän kokoisina annoksina. Kirvelyn lisäksi tämä antibiootti maistuu suussa ja haisee nenässä todella vastenmieliselle vaikka annetaankin suoraan suoneen. Iltapäivällä WhatsAppin kautta otti toinen lääkäri yhteyttä ja kysyi että mites kivut. Suositteli fentanyylilaastareita ja sanoi että ne hoituu kotiinkuljetuksella. ”It’s simply comfortable” mainosti Dr. Tony tätä vaihtoehtoa. Pari tuntia myöhemmin fentanyylit olivat ovellamme, mutta se vuorokausi kun vaikutusta pitää odottaa oli melkoinen koettelemus. Eikä ne senkään jälkeen IV-pethidiniä voita. Opiaattikoukku rakkaat lapset on kuitenkin sellainen asia, että sitä ei toivo itselle eikä pahimmalle vihamiehelle. Sen vuoksi kuuntelin lääkäriä ja opettelin elämään kivun kanssa.

Kerkesin opetella kotona pyörätuolielämää vajaan kaksi viikkoa. Uutena ongelmana oli jo mainittu jalan roikkuminen, joka käsittääkseni tuli vasta leikkauksen yhteydessä. En jostain syystä muista tuosta kahdesta viikosta paljon muuta, kuin että nälkä oli hirmuinen. Kun muutaman päivän opiaattipaaston jälkeen saa metabolismin toimimaan, se todella toimii. Paranemiseni ei jäänyt ainakaan rakennustarvikkeista kiinni. Vedin tarkoituksella myös paljon vihanneksia ja kalaa, satunnaisesti jopa jonkun hedelmän. Hedelmien suhteen tilanne on täällä aina hankala. Pihassamme ei kasva ympäri vuoden kuin avokadoja, banaania, papayaa, guavaa ja sitruunaa. Vanhan kämpän pihassa oli sentään vielä mangopuu. Papaya on sellainen rikkaruoho, joka yhtäkkiä nousee jostain aukosta kahteen metriin ja tekee kahden kilon hedelmät sillä aikaa kun käyt kaupassa hakemassa pahanmakuista hyvin säilyvää maitoa. Yksi syy miksi tuosta ajasta jäänyt varmaan paljon mieleen on se, että en ole liikkunut muuta kuin alussa mainituissa kolmessa huoneessa, siinä kapealla käytävällä ja kuistilla. Toinen syy on, että en edes yrittänyt miettiä sen kummemmin paranemista. Tiesin jo ensimmäisen leikkauksen jälkeen, että toinen samanlainen on edessä heti kun kroppa on vähän palautunut edellisestä, joten samat kivut ja bonukset päälle on varmasti luvassa uudestaan.

Alunperin toinen leikkaus piti tehdä noin vajaan viikon jälkeen ensimmäisestä torstaina International Hospital of Kampalassa, parhaassa puljussa mitä tästä maasta löytyy. Kun aloin tiistaina tiedustelemaan, että onko suunnitelma vielä voimassa, sain vastauksen että leikataan sittenkin Jinjassa 120km päässä hyvässä turkkilaisomisteisessa Nile International Hospitalissa. Puoli tuntia tämän jälkeen tuli tieto että leikataankin huomenna, ilmoittaudu tänään sairaalaan. Minä olin asian kanssa ihan ok, mutta Niina innostuu tällaisista nopeista ratkaisuista paljon minua enemmän. Soitin siis auton ja kuljettajan, Niina nopeasti laittoi kaksi seuraavaaa safaria postikortteja myöten valmiiksi, kävi pankissa, laski budjetit, kirjoitti ohjelmat, pakkasi viikon sairaalakamat ja ohjeisti Samille ja Sarahille koirienhoidon ja olellisen talotekniikan tarvittavat tiedot. Minä otin lähinnä rennosti ja rullailin pyörätuolilla kuistille ja takaisin.

Afrikkaa tunteville ei ehkä tule yllätyksenä, että kuljettajamme tulivat myöhässä. Seniorikuljettajan piti tulla omalla autolla hakemaan safaribudjetteja ja kisällin hakemaan meitä toisella. No ei, samalla autolla tulivat. Kun minä tarvitsen koko takapenkin erillisellä patjalla ja Niina on kartanlukijan paikalla kisällin ajaessa, tungimme omistajan koiraosastolle ja lähdimme matkaan. Kampalassa oli jo iltaruuhka, joten tein päätöksen ajaa Bugolobin kautta ja syödä hyvät pihvit ennen seuraavaa opiaattipaastoa. Bougainvillerin ranskalainen keittiö täydellisine alkusalaatteineen ja patonkeineen oli just oikea paikka tämän kertaiselle viimeiselle ehtoolliselle koko porukalla. Pihveistä johtuen pääsimme perille Jinjaan hieman ennen puoltayötä. Vaikka meillä oli gps ja paikan tarkka sijainti, oli sairaalan löytäminen keskeltä teollisuusaluetta Ugandan ainoan rautatien vierestä pimeällä yllättävä haaste. Itse piha ja rakennus näytti ilahduttavan laadukkaalta. Heidän pyörätuolinsa oli aivan ehjä ja parempaa mallia kuin omani. Tässäkin sairaalassa tupakointi oli ehdottomasti kielletty koko pihan alueella.

Itse potilashuone oli parempi ja huonompi. Minulla oli ihan oikea sairaalasänky, joka piti ensin kääntää toisinpäin, koska en Kreikan saaristoa muistuttavan vasemman lonkkaluuni vuoksi voi nousta sänkyyn kuin toisinpäin. Sänkyyn päästyäni päätyä sai nostettua ja polvien alle nostettua kaarta piuhan varassa olevalla kaukosäätimellä, joka aina lipsahti minulta lattialle, josta Niina sai sen kymmeniä kertoja kontata. Niinalle sen sijaan oli pieni punainen keinonahkainen tuoli, joka aukeni pienimmäksi vuodesohvaksi mitä olen ikinä nähnyt. Pyynnöstä hänelle tuotiin myös lakanat. Hoitajat tulivat valmistelemaan minua vielä yöllä leikkausta varten laittamalla kanyylit molempiin käsiin ja ottaakseen verikokeet. En tiedä miksi normaalisti maailman helpoimmat laskimoni olivat nyt melko piilossa ja karkailevaa mallia, mutta hoitajan yritettyä useita kertoja korjata kanyylin asentoa molemmissa kämmenissäni niin, että suoni oli pilattu molemmista käsistä muutamaksi päiväksi, käskin lopulta unohtamaan kanyylit ja ottamaan vain veren kyynärtaipeesta. Tarjouduin itse pistämään sen kauhuissani edellisistä yrityksistä, mutta tällä kertaa hoitaja onnistui. Odotin aamua ja leikkausta moottorisängylläni leikkien.

Aamulla selvisi, että tähän sairaalaan kuuluu ruokailut, jota minä en leikkausta odottavana saanut. Olin kateellinen Niinan chapatista ja teekupista aina seuraavaan aamuun asti, jolloin sain itse maistaa samanlaista annosta. Leikkaus ei alkanut aamusta kuten olin odottanut. Tuttu lääkäri Raymond tuli aamulla kymmeneltä. Hän on se joka ilmoitti minulle eilen että ilmoittaudu Jinjassa. Samalla kun ilmoitus tuli, tiedustelin että paljonko rahaa pitää olla mukana. Raymond kertoi leikkauksen maksavan kolme ja puoli miljoonaa, implanttien miljoonan verran ja sairaala-ajan ja lääkityksen suhteen hän ei osannut sanoa mitään, joten olin laskenut tuplat Mbalen hintoihin. No siinä vaiheessa kun huoneeseen käveli sisään mies joka ilmoitti olevansa sairaalan accountant ja haluavansa puolet leikkausmaksusta etukäteen, kysyin paljonko se on. Kun lukema kuusi miljoonaa tuli ulos hänen suustaan, taisin sanoa muutaman ruman sanan seuraavan parinkymmenen sekunnin aikana. Näytin Raymondin WhatsApp-viestejä joissa sanottiin että kolme ja puoli. Huoneeni oli seinänaapuri sairaalan johtajan huoneelle joka tuli myös selvittämään tilannetta, samoin kun jostain ilmestyneet randomit 6-7 muuta tärkeän näköistä ihmistä. En voi vieläkään ymmärtää miten kaikki mahtui kerralla siihen pieneen huoneeseen. Raymond saatiin paikan päälle myös. Vaikka mies on ugandalainen ja luonnostaan tummemman puoleinen, muuttui hän yllättävän punaiseksi selvittäesssään tilannetta. Olen vieläkin ylpeä siitä kuinka pystyn vihaisena silti artikuloimaan selkeästi kokemani vääryyden tavalla, joka johti minuuteissa 1,75 miljoonan shillingin alennukseen ja kättä päälle sopimukseen sekä lääkärin, johtajan sekä accountantin kanssa. Tiedustelin lääkäriltä, onko tilanne nyt sellainen, että hänen ei tarvitse kostaa sitä minulle leikkauksen aikana. Hän lupasi että on. Ei siis huonosti. Olin jo meuhkannut itselleni yhteensä yli neljän miljoonan alennukset. En tiedä johtuiko tästä, mutta leikkausvuoroni ei ollutkaan ensimmäinen. Niinan syödessä hänelle tuotua ”herkullista” papuja riisillä lounasta, aloin jo hieman hermostumaan. Kolmelta pokka petti ja rullailin keneltäkään kysymättä Niinan avustamana parkkipaikalle, menin kauniin puun alle ja poltin tupakan. Potilashuoneeni oli neljännessä kerroksessa, mutta tässä edistyksellisessä sairaalassa oli hissi. Lopulta kun olin jo varma, että leikkaukseni siirtyy päivällä, tultiin minulle auttamaan leikkaussalipaita päälle ja noutaja tuli viideltä.

Itse leikkurin puolella saattajani luovutti minut vanhemmalle kokeneelle leikkaussalihoitajalle. Aivan mahtava persoona jonka kanssa keskustelimme aivan kieli poskessa Ugandasta ja elämästä. Hänen köyttäessään minut kiinni pöytään josta tulee mieleen Yhdysvaltain teloituskammiot, ilmaisi hän pettymyksensä että valitsin nukutuksen. Hän olisi halunnut jatkaa keskusteluita leikkauksen ajan. Kun sain happinaamarin lopulta naamalle, alkoi hoitajat ja anestesialääkäri hurmoshenkisesti rukoilemaan puolestani Jeesuksen nimeen. Minä yritin maskin alta vaatia että luottavat hemmetti soikoon koulutukseensa, että Jumalalla on niin kiire lähi-idässä, että se ei ehdi nyt paikalle. Anestesialääkäri vastasi kaikkien puolesta ääneti pistämällä minut unten maille.

Heräsin joskus puolenyön jälkeen kyljelläni hemmetinmoisissa kivuissa potilashuoneessani. Tälläkin kertaa minut oltiin tuotu salista suoraan ja vain jätetty Niinalle. Niina oli vaatinut että tuokaa nyt edes hemmetti monitori. Näin oli tehty. Tällä kertaa olin opastanut Niinaa, että ensimmäinen mitä hänen pitää tehdä on kuvata heräämistäni muutama minuutti videolle. Melko sekavaahan se puhe näköjään on, totesin katsottua tallenteen jälkikäteen. Sen verran kuitenkin sain järkeä suustani ulos, että sain hoitajalta pethidiniä ja hetken taas maailma vaikutti hyvältä. Kun muutaman tunnin jälkeen herättyä uudestaan kivusta hikisenä huomasin saavani pethidinin sijaan tramadolia, onnistuin nitkuilemalla varmasti antamaan hienon kuvan itsestäni, mutta seurauksena kyseistä virhettä ei toistamiseen yritetty tehdä, mitä nyt hoitaja pisti tuomansa pethidinin tipan sekaan ennenkuin kukaan kerkesi sanoa mitään. Sitäkään virhettä ei enää tapahtunut myöhemmin.

Kun lopulta tulin kunnolla tajuihini, ymmärsin että tällä kertaa lonkkaa oli korjattu leikkaamalla koko maha poikitain auki. Ette sitten kipeämpää kohtaa keksineet. No ei auttanut kun alkaa parantumaan. Tällä kertaa lääkärit tulivat aikaisemmin kertomaan että leikkaus oli mennyt hyvin, joskaan ei ihan niinkuin suunnittelivat. Olivat keskittyneet lonkkakupin uudellenrakennukseen niin että jonkun etukaaren jokunen kohta nyt jäi vähän sojottamaan vähän sinnepäin, mutta mitä tarkistin eurooppalaisten ortopedien mielipiteitä, niin perustelut kestivät tarkastelun. Sain myös ohjeet parannella viitisen päivää sairaalassa ennen kotiutumista, ja minä sain ohjeistettua miten haluaisin kipulääkitykseni sairaala-ajan hoitaa. Tosin viimeisenä päivänä ennen kotiinpaluuta operoinut lääkäri tuli käymään. Hän yritti huijaamalla antaa minulle 100mg sijaan vain 50mg. Kun huomasin tämän vaihdettiin annos originaaliin, mutta kyseinen lääkäri meni huoneesta pois sen antamisen ajaksi. Hänen mielestään on liian hurjaa että joku ottaa sitä niinkin paljon suoraan suoneen. Hän palasi kulman takaa vasta kun onnellisena hikeä valuen huutelin, että kaikki on enemmän kuin hyvin.

Ruokaa en saanut maistumaan koko aikana. Onneksi myös Jinjassa on tuttavia. Ellert kävi istumassa parina iltana ja toi pyynnöstäni Zero-colaa. Pyytämättä hän toi suklaata, joka osoittautui pääasialliseksi energianlähteekseni. Yksi syy miksi en turhaan syönyt ruokaa josta en tykännyt, oli että vaikka sairaala on uusi ja hieno, ei se tarkoita että kukaan olisi tajunnut rakentaa rakennukseen yhtä ainutta vessaa johon mahtuu pyörätuolilla. Vasta viimeisenä iltana kun Ellertin jutut oli jo alkaneet toistamaan itseään, soitin toiselle kaverille Chrisille ja pyysin tuomaan samalla pizzan. Kun sen sain lopulta eteeni kylmänä, tuli se kiskottua kaksin käsin ääntä kohti niinkuin en olisi viiteen päivään syönyt, kuten en ollutkaan. Oli mukava vaihtaa kuulumisia ja osaan olla kiitollinen myös täällä auttaneille kavereille.

Tällä kertaa kotimatkalle päästiin hieman sujuvammin. Jätin eilen syödyn pitsan vuoksi erilliset matkalääkkeet hankkimatta. Aamu seitsemältä tulleen viimeisen nestemäisen antibiootin ja pethidinin jälkeen oli aika repiä kanyylit irti ja siirtyä aktiivisesta hoitojaksosta kohti aktiivista paranemista. Tällä kertaa oli Niinan vuoro asettaa matkan vaatimukset, joten kurvasimme sairaalasta ensimmäisenä Java Housen pihaan josta Niina tilasi cappuchinon. Tämän jälkeen ajoimme kotiin.

Nyt toisesta leikkauksesta on kulunut kolme viikkoa. Kipu on edelleen välillä sietämätöntä, välillä siedettävää. Kivuista huolimatta toivon, että en uudestaan päädy elämässäni tilanteeseen jossa nautinto tulee pethidinistä, mahdollinen saattohoito poislukien. Ihan pienet merkit siellä täällä kertovat, että ehkä tästä vielä noustaan. Nyt edessä on asioita odotettavana. Varpaiden saanti ylös, ensimmäinen askel, pyörätuolista pois, uimaan pääseminen, juokseminen. Toki noiden väliin tulee tärkeämpiä pieniä asioita, kuten pääsy keittiöön, johon aion ostaa uuden erillisen ammattitason kaasulieden joka rakennetaan boksiin uuden kiertoilmasähköuunin kanssa. Kaksi turkkilaista kaasu-uunia on riittävästi kenen vain elämään. Lopullinen tavoite paranemisessa on kuitenkin selvä. Se on uusi mäkiennätys. En ole vielä elämäni pisintä hyppyä hypännyt.

Mainokset

Julkaissut Ukko

Tämä on blogi elämästä ja melkein kuolemisesta aina välillä. Paranemisesta ja taistelusta kaikkea ikävää vastaan tilanteen mukaan. Laskutavasta riippuen elän kohta jo yhdeksättä elämää. Tyhmästä päästä on todella kärsinyt koko ruumis. Vaikka kieli on Suomi, sijoittuu kärsimysharjoitukseni pääosin Ugandaan päiväntasaajan molemmin puolin. Täällä on ihmisen hyvä seikkailla. Idean tämän blogin aloittamiseen sain päädyttyä lopulta pyörätuoliin ainakin hetkeksi. Nyt on ainakin aikaa. Päivitystahti on useita kertoja vuodessa, luulisin. Kuten seuraavasta avauksesta huomaatte, on teksti lyhyttä ja tiivistä. Jos alat lukemaan tätä töissä, saat todennäköisesti varoituksen tai potkut. Yrittäkää viihtyä kanssani. Siitähän tässä kaikessa on kysymys.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: